torstai 4. syyskuuta 2014

Supernaiseudesta

Edellisessä tekstissäni kirjoitin omakuvasta ja itsensä näkemisestä oikein. Tänään aamulla sattui silmiini Helsinginsanomien verkossa Maaret Kallion blogiteksti supernaisista. Jatkoin tekstin luettuani töitä, mutta alitajuntaani jäi kytemään jokin tekstiin liittyvä. Myöhyemmin oli pakko tarkistaa mistä oli kysymys. 

Tämä kohta jäi eritysesti mieleen:

Tuttavapiiriini kuuluu useampi niin sanottu supernainen. Nainen, joka näyttää saaneen kaiken: hyvän parisuhteen, perheen ja mielenkiintoisen uran. Lisäksi hän tuntuu säilyttäneen oman itsensä, eikä ole hukkunut perhekuormaan tai työnarkomaniaan. ... Tuntemani supernaiset eivät pidä supernainen-sanasta alkuunkaan. He ovat mielestään aivan tavallisia naisia tavallisine murheineen ja ruuhkavuosineen. Muiden silmissä he eivät tätä ole. Siksi he saavat usein osakseen toisten turhan ihailevaa tai paheksuvaa suhtautumista, joista kumpikaan ei supernaisesta tunnu relevantilta suhtautumistavalta. Hänhän tahtoisi olla toisten silmissä ihan vain tavallinen ihminen, äiti, puoliso ja ystävä

Huomaan ajattelevani samoin. On näitä "ärsyttäviä" supernaisia (ja miksei miehiäkin), joille kaikki tuntuu tulevan helposti. Kaikki sujuu. Koskaan ei ole vaikeaa ja ongelmat ovat usein hyvinkin triviaaleja, vähän päälle liimatun tuntuisia meistä ulkopuolisista. 

Mutta kuten Maaret Kallio toteaa:

Kuten kuka tahansa ihminen, myös supernainen tarvitsee ja ansaitsee yhtä lailla arvostusta, lämpöä ja aidosti kohdatuksi tulemista. Kuten kuka tahansa muukin, hänkin pahoittaa mielensä vähättelystä, pilkasta ja rikkovasta kateudesta. Hänkin kaipaa tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä tarpeineen ja tunteineen, ei vain erilaisten ahtaiden roolien tai muiden odotusten kautta. Hän toivoo tulevansa kohdatuksi myös tavallisuudessaan, herkkyydessään, väsymyksessään ja kaipuussaan. 

En missään tapauksessa sano itse olevani supernainen, mutta tunnistan tuon kaipuun siitä, että ymmärrettäisiin jokaisen elämä yhtä arvokkaaksi, onpa elämäntilanne mikä hyvänsä. Haluan uskoa, että me teemme kaikki parhaamme niissä olosuhteissa, jotka elämässämme vallitsevat. Kateus voi olla imartelevaa, mutta usein se on aivan jotain muuta. Se on kuluttavaa. Olen sivunnut aihetta toisessa blogissanikin, aika tasan kaksi vuotta sitten. Siinä teemana oli nöyryys, mutta samalla ylpeys saavutetusta. Samaan aikaan kun kehu voi olla voimaannuttavaa, on liiallinen jalustalle asettaminen myös todella lamauttavaa. Jos aina kutsutaan supernaiseksi paineet kasvavat, emmekä uskalla olla tavallisia. Kuten Kallio toteaa: Keskeisempää olisikin kysyä: Saako tuollainenkin olla? Ja silti aivan tavallinen?

En aio ryhtyä supernaiseksi. En tavoittele täydellisyyttä. En kilpaile muiden kuin itseni kanssa. En teeskentele olevani jotain mitä en ole,  mutten myöskään häpeä sitä millainen olen. Minusta se on aika superia! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Otan mielelläni vastaan kommentteja, huomioita jne., mutta toivon niiden tulevan hyvässä hengessä. Pidätän oikeuden poistaa asiattomat kommentit. Kiitos, että haluat olla mukana!