Edellisessä tekstissäni kirjoitin omakuvasta ja itsensä näkemisestä oikein. Tänään aamulla sattui silmiini Helsinginsanomien verkossa Maaret Kallion blogiteksti supernaisista. Jatkoin tekstin luettuani töitä, mutta alitajuntaani jäi kytemään jokin tekstiin liittyvä. Myöhyemmin oli pakko tarkistaa mistä oli kysymys.
Tämä kohta jäi eritysesti mieleen:
Tuttavapiiriini kuuluu useampi niin
sanottu supernainen. Nainen, joka näyttää saaneen kaiken: hyvän
parisuhteen, perheen ja mielenkiintoisen uran. Lisäksi hän tuntuu
säilyttäneen oman itsensä, eikä ole hukkunut perhekuormaan tai
työnarkomaniaan. ... Tuntemani supernaiset eivät pidä supernainen-sanasta alkuunkaan. He ovat
mielestään aivan tavallisia naisia tavallisine murheineen ja
ruuhkavuosineen. Muiden silmissä he eivät tätä ole. Siksi he saavat
usein osakseen toisten turhan ihailevaa tai paheksuvaa suhtautumista,
joista kumpikaan ei supernaisesta tunnu relevantilta suhtautumistavalta.
Hänhän tahtoisi olla toisten silmissä ihan vain tavallinen ihminen,
äiti, puoliso ja ystävä
Huomaan ajattelevani samoin. On näitä "ärsyttäviä" supernaisia (ja miksei miehiäkin), joille kaikki tuntuu tulevan helposti. Kaikki sujuu. Koskaan ei ole vaikeaa ja ongelmat ovat usein hyvinkin triviaaleja, vähän päälle liimatun tuntuisia meistä ulkopuolisista.
Mutta kuten Maaret Kallio toteaa:
Kuten kuka tahansa ihminen, myös
supernainen tarvitsee ja ansaitsee yhtä lailla arvostusta, lämpöä ja
aidosti kohdatuksi tulemista. Kuten kuka tahansa muukin, hänkin
pahoittaa mielensä vähättelystä, pilkasta ja rikkovasta kateudesta.
Hänkin kaipaa tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä tarpeineen ja
tunteineen, ei vain erilaisten ahtaiden roolien tai muiden odotusten
kautta. Hän toivoo tulevansa kohdatuksi myös tavallisuudessaan,
herkkyydessään, väsymyksessään ja kaipuussaan.
En missään tapauksessa sano itse olevani supernainen, mutta tunnistan tuon kaipuun siitä, että ymmärrettäisiin jokaisen elämä yhtä arvokkaaksi, onpa elämäntilanne mikä hyvänsä. Haluan uskoa, että me teemme kaikki parhaamme niissä olosuhteissa, jotka elämässämme vallitsevat. Kateus voi olla imartelevaa, mutta usein se on aivan jotain muuta. Se on kuluttavaa. Olen sivunnut aihetta toisessa blogissanikin, aika tasan kaksi vuotta sitten. Siinä teemana oli nöyryys, mutta samalla ylpeys saavutetusta. Samaan aikaan kun kehu voi olla voimaannuttavaa, on liiallinen jalustalle asettaminen myös todella lamauttavaa. Jos aina kutsutaan supernaiseksi paineet kasvavat, emmekä uskalla olla tavallisia. Kuten Kallio toteaa: Keskeisempää olisikin kysyä: Saako tuollainenkin olla? Ja silti aivan tavallinen?
En aio ryhtyä supernaiseksi. En tavoittele täydellisyyttä. En kilpaile muiden kuin itseni kanssa. En teeskentele olevani jotain mitä en ole, mutten myöskään häpeä sitä millainen olen. Minusta se on aika superia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mielelläni vastaan kommentteja, huomioita jne., mutta toivon niiden tulevan hyvässä hengessä. Pidätän oikeuden poistaa asiattomat kommentit. Kiitos, että haluat olla mukana!