Marraskuusta selvittiin hengissä

En ole varsinaisesti kesäihminen. Ei nauti kuumuudesta. Olen syksy- ja kevätihminen. Nautin valon ja värin vaihtelusta, kirpeydestä, kuulaudesta. Nautin kevään ja syksyn tuoksuista. 

Tänä syksynä syksy kuitenkin petti minut. Lokakuu oli kamala, vaikka säät suosivatkin. Marraskuu ei ole koskaan masentanut niin paljon kuin tänä vuonna. Koskaan en ole kärsinyt yhtä paljon kaamoksesta, eikä se ole vielä lähelläkään loppuaan. 

Tänään paistoi aurinko. On joulukuun ensimmäinen. Päivä pitenee jälleen 20 päivän kuluttua. Josko kevät kohtelisi minua armollisemmin kuin syksy teki. Olisipa toivoa!

Rohkea tanssi - surkea epävarmuus

Kauan se oli kateissa. Unohdettuna jonnekin kaapin pohjalle, sohvan alle, piiloon. Sen olemassaolo oli tiedossa, mutta ei aktiivisessa muistissa. Se oli yksin, pimeässä. 

Muuton yhteydessä se löytyi, muutti kylpyhuoneen laatikoston alle, uudelle harmalle laattalattialle. Sen kulma kurkistaa kaapin alta, aamuisin tönin sitä varpaalla taaemmas. Jostain syystä se kuitenkin taas seuraavana aamuna kurkistaa sieltä uudelleen. 

Kerään rohkeutta. Otan sen esille. Mietin. Työnnän takaisin. Tanssimme näin päivästä toiseen, viikosta toiseen. Koskaan emme pääse ujoa niiausta pidemmälle, rohkeus ei riitä. 

Lopulta saan rohkeutta ja päätän ryhtyä toimeen. Vedän sen esiin kaapin alta. Vedän henkeä. Kerään vielä hetken rohkeutta. Suljen silmät ja astun sen päälle. Avaan silmät. Vastassa on mustuus. Minua vastassa eivät ole digitaalisesti loistavat numerot, ne pelottavat muistutukset omasta epäonnistumisestani. Vastassa on tyhjyys. Suuren taisteluni tielle on noussut arkinen totuus. 

Patterit ovat loppuneet. Huokaisen, tönäisen vaa'an takaisin kaapin alle ja lisään patterit ostoslistalle. Siellä ne ovat edelleen kymmenistä kauppareissuista huolimatta. Ehkä sitten joskus. 

Inhorealismin paluu

Tervetuloa takaisin. Siis minulle. Edellisestä tekstistä on reilusti yli vuosi ja se on myös viimeinen kerta kun olen itseni punninnut, vyötäröni mitannut tai muuten kiinnittänyt huomiota asettamiini tavoitteisiin. Nyt kysynkin, miten meni noin niinkuin omasta mielestä?? 

No eihän se mennyt! Tämän blogin tarkoitus oli seurata matkaani terveellisempään elämääni. Siinä vaiheessa kun putosin kuvainnollisen vaunun kyydistä, ja lujaa, kiloja oli karissut 24 ja vyötärö kaventunut 29 cm. Mikä on tilanne tällä hetkellä? Ei aavistustakaan! Tunne on, että kiloja on tullut takaisin, mutta tilanne ei ole yhtä paha kuin keväällä 2014 jolloin projektia aloittelin. Mutta mistäpä sen tietää...

Mitä tässä hiljaiseloni aikana on siis tapahtunut? Ei mitään ja todella paljon. Olen tehnyt töitä, harrastanut partiota, epäonnistunut ja viimein myös onnistunut rakkaudessa. En ole katsonut yhtään mitä suuhuni laitan ja liikunta on ollut suorastaan olematonta. Ei vaan ole kiinnostanut. Yhtään. Tekosyitä projektin lykkäämiseen on ollut vähintään 11 500 miljoonaa. Siis yksitoistatuhattaviisisataamiljoonaa.

Nyt kerään rohkeutta ottaa esiin vaa'an ja mittanauhan. Valmistaudun kohtaamaan todellisuuden. Pelko riipii, häpeä valtaa mielen ja olo on suorastaan tuskainen. Miten tässä nyt taas kävi näin? 

Voima olkoon etenkin poikaystäväni kanssa, sillä muistammehan millainen olin viimeksi kun lopetin colan ja sokerin massakulutuksen ja ryhdyin liikkumaan. Ei ollut kivaa katseltavaa se. Ei laisinkaan. Raukka on rakastunut lempeään pullukkaan, jonka kanssa voi makailla sohvalla ja mutustaa irtokarkkeja. Hah! Toista se on tulevaisuudessa, rakkaani.

Voima olkoon myös sinun kanssasi lukijani. Inhorealismilta, katkeruudelta, pessimismiltä tai yltiöpositiivisuudelta ei tulla välttymään matkan aikana. Tunteet tulevat heittelemään äärestä toiseen projektin edetessä ja varsinkin kun se ei etene. Perille toivottavasti päästään tällä vuosituhannella. Ehkä.