Kun nälkä katoaa

Nyt on maailmankirjat sekaisin. Minulla ei ole viikonlopun jälkeen ollut laisinkaan nälkä. Ei ollenkaan. Ei missään vaiheessa. Kiireessä myös unohdan syödä ja huomaan klo 15, etten ole syönyt välipalaa, saati sitten lounasta. 

Tänään nukuin aamulla pommiin ja aamiainen oli proteiinipatukka (kuulen jo Tommin huokaavan epätoivoissaan). Olin palaverissa koko aamun ja huomasin klo 14, etten ollut proteeiinipatukan jälkeen syönyt mitään, pari kuppia teetä olin juonut. 

Sitten pakotin itseni syömään lounaaksi varaamani lihapadan ja mandariinin, mutta tämänkin saaminen alas oli kovan työn tulos. Vettä menee paljon, koko ajan.

Painossa tämä ei ole näkynyt, se pysyy tasaisena koko ajan. En missään nimessä jätä syömättä laihtuakseni, mikään ei ole niin haitallista kuin se. Nyt alkaa vain kiire ja henkinen kuormitus olemaan sitä luokkaa, että unohdan syödä ja kun nälkäkään ei siitä muistuttele, olen jo ottanut järeät aseet käyttöön. Huomenna työkalenteri muistuttaa klo 12 lounaasta, klo 15 välipalasta ja kännykkä piippaa illalla illallisen ja iltapalan muistamiseksi. Aamiaisen olen syönyt aina uskollisesti, tämän aamun sortumista lukuunottamatta.

Koskaan ennen en ole näin kovaa nälän puutetta kokenut ja toivon, että tämäkin menee pian ohi. Terveellistä tämä ei ole, millään tavalla. Huolestuttavaa kyllä. 

Viime viikolla söin oikein ja ohjeiden mukaan ja liikuin jonkin verran. Paino putosi 1,5 kg. Nyt painoa on itseasiassa tullut siihen verrattuna 400g lisää vaikken syö. Se kertoo minusta paljon siitä, että paastoamalla ei laihdu. Onko jollain muulla vastaavia kokemuksia?

 

Ihannepaino

Viikonloppuna osallistuin seminaariin, jossa yhtenä ryhmäyttämisharjoituksen tehtävänä oli kertoa parille, mistä ruumiinosastaan pitää erityisesti. Havahduin siihen, että mikään ruumiinosani ei tunnu kovin "läheiseltä" tai tärkeältä, enkä ole oikeastaan mistään ylpeä. Lopulta sanoin kuitenkin, että lempparini ovat silmäni, varsinkin silloin kun jaksan käyttää piilareita, enkä piilottele silmiäni lasien takana.  

Jatkoin asian pohtimista eilen autossa istuessani ja tajusin, että vaikka nyt jo näen tapahtuneen muutoksen peilistä ja valokuvista, en siltikään osaa vielä olla oikein ylpeä mistään kehoni osasta. Parannettavaa on vielä paljon. Pohdinnan lomassa mieleeni muistui artikkeli, jonka luin taannoin Iltasanomista. Siinä kerrotaan, että jopa 90% aikuisista naisista on tyytymättömiä omaan kehoonsa. Mietinkin siis, mistä tämä johtuu. 

Omassa elämässäni on kaiken muotoisia, näköisiä ja kokoisia ihmisiä ja he ovat minusta kaikki omalla tavallaan kauniita. Miksi siis en osaa uskoa sitä itsestäni tai miksi meillä naisilla on niin kova tarve arvottaa itseämme ulkonäkömme perusteella? Iltasanomat kertoo, että moni nainen arvioi olevansa liian lihava riippumatta hänen todellisesta painostaan. Artikkeli viittaa myös monikansalliseen yliopisto-opiskelijoiden tutkimukseen, jossa 45 prosenttia naisista koki olevansa lihavia, vaikka todellisuudessa lihavien osuus oli vain viisi prosenttia.

Huolestuttavinta on se, että asenne siirtyy myös lapsiin. Artikkelin mukaan viisivuotiaista kanadalaistytöistä tytöistä jopa joka viides on tyytymätön kehoonsa. Siis 20 prosenttia viisivuotiaista ei ole tyytyväinen kehoonsa. Aivan kamalaa! 

Myönnän, etten ole lukenut kaikkia Iltasanomien lähteinä käyttämiä artikkeleita, mutta noin yleisesti voin allekirjoittaa sen, että tyytymättömyyttä on ilmassa. Samalla huomaan myös sen, että painoindeksit yms. ovat loppupeleissä pelkkää huuhaata sillä ainoa vertailu, jota kannattaa tehdä on verrata omiin tuloksiinsa ja nähdä edistyminen. Painoindeksit yms. kertovat kuitenkin vain osan totuudesta. 

Kohta on lomalla kertynyt lisäpaino saatu pudotettua ja matka jatkuu. Yritän olla ylpeämpi kehostani jatkossa, se jaksaa ja pystyy aika moneen. 

Miksi alkuinnostus loppuu?

Helsingin Sanomien featuretoimituksen (LOL mikä termi) päällikkö Anssi Miettinen kirjoitti eilen 13.1. aamulla siitä, että eilinen oli kuulemma kuntosalien kiireisin päivä, sillä tästä päivästä alkaa ihmisten alkuinnostuksen hiipuminen ja muutamien viikkojen kuluttua salilla ovat enää ne, jotka siellä kävivät jo ennen uuden vuoden lupausta.

Olin itsekin eilen aamulla salilla, mutta minulla kyse ei ole alkuinnostuksesta, vaikka ensimmäistä kertaa kotisalilla tänä vuonna olinkin. Olen aiemminkin kirjoittanut, että oma sali-innostukseni kulkee sykleissä, enkä ole oikein koskaan kunnolla innostunut siitä, vaan salilla käyminen on minulle suorittamista sanan kaikissa merkityksissä. 

Itse koen, että innostuksen loppuminen johtuu uuden vuoden lupausten lyhytnäköisyydestä ja siitä, että näitä "terveellisempi elämä alkaa nyt" -lupauksia on helppo tehdä analysoimatta sitä, miksi elämäntavat ovat aiemmin olleet huonot tai suunnittelematta miten tuloksiin olisi mahdollista päästä. 

Fakta on (saa korjata, jos olen väärässä), ettei salilla käynti sinänsä korjaa mitään, jos elämässä on muuten palikat epäjärjestyksessä, ruokailu on huonoa ja epäsäännöllistä ja/tai tunne-elämä on sekaisin. Terveyskirjaston mukaan liikunnan rooli on tärkeä painonhallinnassa ja jopa laihdutuksessa, mutta se ei yksin riitä:

"Liikunta ei ole laihdutus- vaan painonhallintakeino

Usein ylipainoiset ihmiset yrittävät laihduttaa pelkällä liikunnalla. Se ei ole järkevää, sillä liikuntatutkimuksissa pelkän liikunnan vaikutus jää aika pieneksi.

Jos ihmisiä kehotetaan lisäämään reilusti liikkumistaan ja säilyttämään ruokailutottumuksensa ennallaan, paino keskimäärin laskee vain 2–3 kiloa. Jos haluaa laihtua enemmän, pitää lisäksi vähentää päivittäisiä kaloreita.

Siitä huolimatta laihduttajan on erittäin tärkeää liikkua riittävästi. Kilojen pudottaminen onnistuu melkein jokaiselle, mutta laihtumistuloksen säilyttäminen on vaikeaa. Siihen liikunta tuo selvän avun. Niillä laihduttajilla, jotka liikkuvat riittävästi, painon nousu laihduttamisen jälkeen on vähäisempää."

Reiluuden nimissä on myönnettävä, että Miettisen teksti ei varsinainesti keskity niinkään siihen, mihin alkuinnostus loppuu, vaan siihen miten tärkeää lihaskuntoharjoittelu on ja miksi. Olen samaa mieltä Anssin kanssa ja siksi ramppaankin salilla, vaikkei se minulle kovin mieluista olekaan. Lisäksi liikun muuten, kuten ole useammassakin aiemmassa tekstissä todennut. 

On myös hyvä muistaa, että voima- tai lihaskuntoharjoittelua voi tehdä myös kotona, tosin jo muutaman viikon jälkeen ainakin tarve ottaa mukaan painoja kasvaa ja kuntosali on varmasti jo aivan oikea paikka. 

Kun syyt innostukseen ovat oikeat ja lupaukset keskittyvät kokonaisuuteen, on onnistuminen ja innostuksen säilyminen paljon todennäköisempää. Eikö?

Projekti & sosiaalinen media

Kuten tiedämme, on projektini julkinen. Saan aika paljon palautetta henkilökohtaisesti, mutta erityisesti sosiaalisessa mediassa. Olen huomannut erään asian; kun jaan sosiaalisessa mediassa kuvia treeneistä, itsestäni eri asuissa tai muuten visuaalisia todisteita projektin etenemisestä, saan kovasti positiivista palautetta. Kun kirjoitan asiapitoisia tekstejä ja pohdin asioita on vastausten määrä paljon pienenpi. 

Tämä on ihan tuttu ilmiö sosiaalisessa mediassa yleisesti. Visuaalisuus puree ja herättää kiinnostusta, kun taas teksti on vaikeampijakoista, vähemmän kiinostavaa ja sen kuluttaminen vie enemmän aikaa. 

Toisaalta kuitenkin mietin, kritisoimatta kenenkään omia valintoja ja kulutustottumuksia, että tässä myös kulminoituu kulttuurimme ulkonäkökeskeisyys. Keskitymme siihen, miltä jokin näyttää, emme niinkään siihen, miltä asia tuntuu tai mikä on kuvan viestin takana. Esimerkkinä tämän aamuinen sosiaalisen median postaukseni, joka sai omien seuraajieni joukossa hienosti huomiota:

Koska taustalla oli vain muutama tunti unta ja pääsin silti salille reissun jälkeen ekaa kertaa (Suomessa), otin kuvan ja postasin sen Instagramiin, josta se siirtyi myös Facebookiin. 

Suurin osa kommenteista liittyi siihen, miltä näytän, vaikkei se ollut laisinkaan tarkoitukseni vaan halusin antaa itselleni pisteitä siitä, että sain itseni raahattua salille. Samaan aikaan voidaan toki myös miettiä, miksi kannustan itseäni julkisesti sosiaalisessa mediassa, eikö olisi riittänyt, että taputan itseäni olalle ja tiedän itse käyneeni salilla. 

Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole kritisoida saamaani hienoa kannustusta ja ihania kommentteja. Ei suinkaan, keep them coming :) Mietin kuitenkin juuri sitä, miten ulkonäkökeskeisiä kommentit olivat. Ja myönnän, aiheesta :) Näytänhän minä kuvassa oikeasti hyvältä ja jopa minä näen eron entiseen. 

Jatkan myös jatkossa näiden kuvien jakamista ja toivon teidän jatkavan kommentointia. Olen myös äärimmäisen onnellinen, jos haluatte kommentoida näitä tekstejä tai muuta jakamaani sisältöä, mikäli seuraatte minua jossain toisessa kanavassa. Muistammehan, jokainen on kaunis ja todella, paketointi on vain pintaa, sisältö on tärkein. 

Paluu arkeen

Edellisestä tekstistä on hetki aikaa ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen juhlinut joulua Suomessa, uutta vuotta Minnesotassa, käynyt katsomassa musikaalia Broadwaylla New Yorkissa ja ihastelemassa Liberty Belliä Philadelphiassa. Näiden viikkojen aikana on liikuttu aivan liian vähän ja syöty aivan liian paljon ja väärin. 

Nyt jetlagin kourissa valvon ja nukun pari tuntia kerrallaan ja tänään aamulla luovutin klo 5. Vaaka näyttää nyt 2kg enemmän kuin ennen joulua, mutta uskon vahvasti, että kyse on myös kertyneestä nesteestä. 

Suurin haaste reissussa oli oikeanlaisen ruoan syöminen kun ei ole mahdollisuutta laittaa ruokaa itse ja amerikkalainen ruokakulttuuri on tunnetusti aika suolainen/rasvainen/hiilaripitoinen. Siihen nähden en siis ole yllättynyt painon noususta ja oikeastaan odotinkin sitä. Suuressa kuvassa ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon väliä miten reissu meni, tärkeintä on palata nyt arkeen ja rutiiniin, jota onkin jo ollut ikävä. 

Ihanaa uutta vuotta ja tervetuloa takaisin blogin pariin!