Figure what you want and learn to ask for it

Otsikko on poikkeuksellisesti englanniksi, kun en vain millään jaksanut kääntää tuota mahtavaa lausetta sujuvaksi suomeksi. Se annettaneen anteeksi. 

On tärkeää tietää mitä haluaa. On yhtä tärkeää tietää miksi sitä haluaa. On vieläkin tärkeämpää tietää, että ainoa tapa saada se on pyytää tai toteuttaa itse, jotka tässä näen synonyymeinä. Pyydetään itseltä tai vaikka sitten universumilta niitä asioita, joita halutaan ja tehdään töitä niiden eteen. Valitettavasti, tai onneksi, tässä maailmassa mikään ei ole ilmaista, eikä mitään saa vain kotona istumalla (paitsi ehkä isomman takapuolen..)

Suggestion voima on valtava, kun uskoo jonkin olevan mahdollista, on sen toteuttaminen myös helpompaa. Omalla kohdallani tämä on tullut todistettua. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen aloittanut vastaavia projekteja ennenkin, mutta nyt jälkikäteen olen tajunnut, etten ole oikeasti halunnut muutosta tai uskonut siihen, joten tulokset ovat puhuneet puolestaan. Nyt kun todella uskon onnistumiseeni, tuloksia syntyy. Huomaan myös hurahtaneeni tähän uuteen elämäntapaan, sillä kun tuloksiani ihaillaan ja onnistumisen avaimia kysytään, en oikein pysty pysymään lyhyissä lauseissa ja neutraalissa äänensävyssä vaan höpötän innostuneesti esiin kaikki ahaa-elämykset matkan varrelta. On kiva jakaa onnistumisia.

 

Se mitä harvemmille olen aiemmin kuitenkaan sanonut, on se miten suurta osaa projektissa oikeasti pelaa henkiset asiat. Nyt kun ne ovat kunnossa, tai ainakin jo paljon paremmalla tolalla, on muutostenkin sisäistäminen helpompaa. Koska uskon vahvasti siihen, että tavoitteita pitää olla, olen aktiivisesti luonut itselleni kuvan siitä, mitä asioita voi onnistumisen tielle tulla ja mielikuvaharjoitellut niiden yli tai läpi pääsemistä. On epärealistista ajatella, ettei vaikeita aikoja tule koskaan, mutta niiden alle ei kannata murtua. Kannattaa valmistautua niihin niin henkisesti, kuin fyysisestikin ja antaa palaa. Selvitä mitä haluat ja opi pyytämään sitä, on homman ydin. Siinä se käännöskin tuli. 

Tyttöjen viikonloppu 1-vuotiaan kanssa - onni on mahdollista

Vietin taannoin viikonlopun 1-vuotiaan veljentyttäreni kanssa. Olen sopinut, etteivät sisarusteni lapset saa minulta aineellisia lahjoja vaan olen ns. "elämystäti". Noin pienelle elämys voi olla keltaisten lehtien seassa kahlaaminen, tai tädin luona olevan lelulaatikon tutkiminen, tai tädin sylissä sohvalla istuminen kun alkaa väsyttää. Tarkkaa muistijälkeähän ei pienelle näistä tapahtumista jää, mutta toivottavasti jää sellainen tunneside, joka jatkuu aikuisuuteen saakka: tädin kanssa on kivaa/mukavaa/turvallista/jännittävää. Oikein innolla odotan, että lapset kasvavat ja kehittyvät ja voimme lisätä aktiviteettilistalle aina vaan hauskempia ja aktiivisempia juttuja.

Olen aiemminkin kirjoittanut, miten lasten kanssa peuhaaminen ja oleminen nollaa aivoja, antaa energiaa ja opettaa elämään hetkessä. Lasta ei kiinnosta, olenko pessyt pyykkiä tai hinkannut hellaa puhtaaksi (toki luonani on aina lasten tullessa siistiä ja puhdasta). Lasta ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä minulla on päälläni tai paljonko painan tai miltä näytän. Kunhan syliin pääsee, ruokaa saa eteensä ja hygieniasta huolehditaan (eikä sekään aina ole niin justiinsa, lasten mielestä). 

On ihanaa olla tärkeä, turvallinen ja saada pieni ihminen kikattamaan kutituksesta tai hihkumaan riemusta riehuessa. Olen rakentanut majoja, puhaltanuut saippuakuplia, antanut vauhtia keinussa, leikkinyt kukkuu-leikkiä, järjestänyt autoja jonoon, kuunnellut loputonta selitystä, josta ei saa mitään selvää, tanssinut lastenlaulujen (ja joskus aikuisten laulujen) tahdissa, syöttänyt, pukenut, pessyt, nukuttanut, paijannut, herännyt pieni takamus tyynylläni ja niin paljon muuta. 

Viikonloppu pikkuneidin kanssa ei ollut ehkä aivan niin ratkiriemukas kuin olin odottanut, jokin pientä ihmistä vaivasi, mutta eipä täti pistä vastaan, jos leikkimisen sijaan pieni haluaa istua sylissä ja nuuskuttaa kaulaa. 

Omia lapsia ei ole, mutta näitä lainalapsia on nyt 3 ja jokainen heistä on ihana omalla tavallaan ja niin äärettömän tärkeä. Kävinkö viikonloppuna salilla? No en, mutta laitoin pienen rinkkaan selkään ja kävimme kävelyllä metsässä, jossa tutkimme lehtiä ja käpyjä ja taapersimme kanervikossa. Oliko tämä treeni? No ei ollut, mutta henkisesti se teki niin hyvää, että korvaa monta fyysistä treeniä. 

Katleena Kortesuo - itsevastuun periaate

Seuraan ammattini ja ihan yleisen kiinnostukseni vuoksi Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogia. Blogissaan Katleena kirjoitti 16.9. omasta itsevastuun periaatteestaan, jonka pääperiaate on, että jokaisessa tilanteessa ottaa vastuun omasta tekemisestään ja katsoa aina kaikkia tilanteita siinä valossa, mitä itse voisi tehdä toisin. Tässä ote Katleenan blogista: 

Aina kun on ristiriitatilanne, yritän katsoa, kuinka olisin voinut toimia toisin. Pyrin siihen, etten ratkaise asiaa lain tai tiukan normin mukaan: ”ei se autoilija saa ajaa mun päälle”, vaan pyrin sujuvuuteen omasta tahdostani: ”kyllä minäkin voin väistää, vaikkei olisi pakko.” 

Oleellista on, että en vaadi muita elämään tämän mukaan. Se olisi itsevastuun periaatteen vastaista. Vastuu on itselläni, enkä sitä voi siirtää muille vaatimalla heitä elämään tai toimimaan minun tavallani.

Ihailen Katleenan näkökantaa ja olenkin itse jo jonkin aikaa pyrkinyt samaan. Kyse ei ole siitä, ettei yhteisiä sääntöjä pidä muidenkin noudattaa, tai että nöyristelisi muiden edessä ja ottaisi vastuun ihan kaikesta mikä menee pieleen. Kyse on enemmänkin siitä, että jokaisessa kanssakäymisessä on aina vähintään kaksi osapuolta, joilla molemmilla on roolinsa ja vastuunsa. Sen sijaan, että ruikutamme, miten jonkun toisen pitää muuttua, katsomme peiliin ja mietimme, mitä minä voin tehdä muuttaakseni asiaa tai toimiakseni toisin. 

Valitettavan usein ihminen etsii vikaa muista sen sijaan, että katsoo peiliin ja mietii, mitä voisi itse muuttaa parantaakseen tilannetta. Joskus toki tulee seinä vastaan ja muutoksen on lähdettävä muista, mutta lähtökohtana on hyvä pitää sitä, ettei ruikuttaminen kannata, jos ei asiaa itse pysty muuttamaan. Projektini on näinkin onnistunut siksi, että en enää etsi syytä tilanteeseen muista, kuten entisestä poikaystävästä, lapsuudesta, taustastani, elämäntilanteestani tms. vaan päätin, etten enää ole menneisyyteni uhri vaan katson mitä minä voin muuttaa ja mihin minä voin vaikuttaa tilanteen parantamiseksi. Sama pätee ihmissuhteisiin, työhön ja moneen muuhunkin asiaan, kuten Katleena hienosti blogissaan kuvaa. Antaa aihetta ajatteluun tämä!  

Lupa olla juuri sellainen kuin on

Kuten kirjoitin eilen, on projekti hyvällä alulla. Olen myös avannut aiemmin sitä, minkä koen olleen tämän projektin onnistumisen avain verrattuna aiempiin yrityksiin: en tee tätä ketään muuta varten. 

Yle kirjoitti jo toukokuussa painorauhasta ja oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. "Media tuuttaa jatkuvaa kuvaa siitä, miltä täytyy näyttää selviytyäkseen elämässä. Utopistiset vartalonkuvat johdattavat elämään jatkuvassa syyllisyyden tunteessa. Kansainvälinen Älä laihduta -päivä kyseenalaistaa jatkuvan laihduttamisen." 

Minusta Älä laihduta -päivälle on erityisesti tilausta. Ihan alkuun pitäisi päästä eroon termistä laihduttaa. Siinä on kuurimainen kaiku, jotakin joka on väliaikaista, sen sijaan, että puhuttaisiin elämänmuutoksesta. Jos keskitytään vain ja ainoastaan painon pudottamiseen, jää tärkein huomioimatta; se miten se saavutettu paino sitten pidetään. Siksi kuurit, jipot tai "laihikset" eivät toimi pitkällä tähtäimellä. 

"Ympäristön luoma jatkuva tunne siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on, pakottaa ihmiset elämään syyllisyydessä. Heinon mukaan kenenkään ei pitäisi tuntea itseään kaiken aikaa riittämättömäksi." Tässä on asian ydin. Tässä on se, miksi omalla kohdallani aiemmat yritykset ovat epäonnistuneet. Kun tuntee itsensä riittämättömäksi, ei välitä enää siitä, miltä näyttää. Kuten olen aiemmin sanonut, ylipainosta tulee osa identiteettiä. Ja identiteetistään kokee syyllisyyttä, joten elämäänsä ei voi olla tyytyväinen. Kehä on valmis. 

Olenkin antanut itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Niin fyysisesti, kuin henkisesti. Painon pudottaminen ei ole ykköstavoite, mutta koska nykyään arvostan itseäni ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, on myös muutosten tekeminen helpompaa ja prosessi helpompi käydä läpi. Koskaan ei voi painottaa tarpeeksi sitä, miten tärkeää on hoitaa myös henkistä hyvinvointiaan, sitä kautta fyysisestä hyvinvoinnista on myös paljon helpompi pitää kiinni. 

Minulla on lupa olla sellainen kuin olen. Aina! 

-15kg saavutettu

Jippiii! Olin asettanut välitavoitteen välitavoitteeksi päästä tulokseen -15kg syyskuun aikana. Puolikas kuukausi siihen meni ja tänään aamulla vaaka näytti 15,2kg kokonaispudotusta.

4,5 kuukautta on takana ja aikataulussa ollaan keskimääräisellä 0,73kg viikkopudotusvauhdilla. Muutenkin olo on hyvä, mitä nyt viime päivinä on väsyttänyt armottomasti. Parhaani teen, ettei ympärilläni pyörivät flunssat pääse yllättämään, mutta jaksan myös uskoa siihen, että liikkumalla ja syömällä oikein edesauttaa vastustuskykyä. 

Moni on kysynyt, miltä nyt tuntuu. Kiitos hyvältä, vastaan. Toki lähtötilanne on ollut aivan itse aiheutettua ja voitaisiin kyseenalaistaa, onko väärin eletyn korjaaminen nyt hurraamisen arvoista. Minulle se on, sillä en halua katsoa taaksepäin vaan palkita itseäni niistä hyvistä valinnoista, joita olen viime kuukausina tehnyt. Koskaan ennen en ole kyennyt näin paljoa tiputtamaan, näin hallitusti. 

Matka on vielä pahasti kesken, mutta tähän asti se on ollut yllättävän helppo. Odotan koko ajan, että koska herään ja tajuan, että tämä on ollut unta tai koska ne vaikeudet alkavat. Toki on ollut rankkojakin viikkoja ja joskus on sovitusta ruokavaliosta ja -rytmistä livetty, mutta en jaksa stressata sitä vaan katson, kuten sanottua, eteenpäin. Yritän elää tässä ja nyt, katse hieman eteenpäin. Mennyt on mennyttä ja elämä on nyt.

Sain juuri Amazonilta sähköpostia, että odottamani kirja on toimitettu tablettiini (luen Kindlellä). Tänään ja huomenna siis aion viettää illan sohvalla hyvää kirjaa lukien ja porkkanoita narskuttaen, urheilut kun hoidan aamulla. Syksyn sato on parhaimmillaan, kun juurekset, omenat ja muut ihanuudet suorastaan huutavat nauttimaan. Villasukat, teetä ja viltii, sohvalle ja nauttimaan. Syksy on ihanaa aikaa!

Voiko "laihduttaja" syödä liian vähän?

Aloitan tekstin vastaamalla otsikon kysymykseen. Kyllä voi! Samoin heitän heti alkuun, että sana "laihduttaja" on ihan tarkoituksella lainausmerkeissä. En laihduta, joten en ole laihduttaja. Otsikossa otin kuitenkin vapauksia terminologian kanssa. Se sallittakoon näin perjantain kunniaksi. 

Säästöliekki on termi jota heitellään eri keskustelupalstoilla, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa aika vapaasti ympäriinsä. YLE kirjoitti maaliskuussa aika kattavan artikkelin tästä ja siitä, miten liian vähäinen syöminen vaikeuttaa painonpudotusta. Itse huomaan tämän myös. 

Nyt on ollut muutamia päiviä kun on ollut niin kiire, etten ole edes ehtinyt istuA alas syömään lounasta. Tiedän, näin ei saisi käydä, mutta joskus käy. Kun näitä päiviä sattuu viikkoon muutama, voisi kuvitella, että silloin paino oikein humpsahtaa alas. Mutta EI. Itse olen huomannut, että niillä viikoilla kun kiire tekee sen, että aterioita jää väliin ja muutenkin määrät ovat liian pieniä, paino pysyy kuin naulattuna paikallaan. Sen sijaan joskus kun on tullut herkuteltua on paino saattanut silti pudota. 

En missään nimessä yritä sanoa, että herkuttelemalla laihtuu, mutta siinä on vissi perä, että jos ravintoa tulee aivan liian vähän korjaa elimistö asiaa niin, että se pitää jo saavutetusta kynsin hampain kiinni. Jos taas ravintoa tulee, uskaltaa kroppa päästää irti. Kärjistäen. 

Tämän viikonlopun vietän hyvässä seurassa Ruotsissa. Tänään aamulla vaaka näytti -0,4kg maanantaihin verrattuna. Katsotaan mihin se asettuu kun maanantaina aamulla astun puntarille. Onneksi täälläkin tiedetään projektista ja tuetaan sitä aivan täysin, juuri tuli ruokakaupasta kysely viikonlopun ruokatoiveista. 

Oikein ihanaa viikonloppua! 

Kuntoiluhärpäkkeet

Viime aikoina olen ammentanut blogiaiheita käymistäni keskusteluista. Pahoittelut kaikille niille, joiden keskustelut kanssani ovat päätyneet tänne. 

Tänään aloitin aamun keskustelemalla työaamiaisella, uimakoulun jälkeen, liikunnan avuksi ja tueksi kehitetyistä applikaatioista ja laitteista. Keskustelun pyörteissä kävimme läpi Sportstrackerin, aktiivisuusrannekkeet, sykemittarit, palvelut kuten HeiaHeia ja askelmittarit. Toki osa näistä palvelee useampaan tarkoitusta ja ovat osittain päällekäisiä. 

Ennen kuin menen analyysissani eteenpäin, haluan huomauttaa, että jälleen jokainen taplaa tyylillään. Yhdelle sopii yksi, toiselle toinen. Ei ole oikeita tai vääriä ratkaisuja. 

Itse käytän treenatessa sykemittaria, joka laskee sykkeen, kertoo kuljetun matkan ja ottaa aikaa. Joskus otan mukaan lenkille myös kännykän Sportstrackerin, jolla voin mitata matkaa, aikaa, keskinoupeutta yms. Useimmiten kuitenkin jätän sen kotiin. Heiaheiaakin olen käyttänyt, mutta koen sen raskaaksi. Kaikki pitää syöttää sinne erikseen ja minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mikä sen tarkoitus on, muuten kuin kerätä "pisteitä" liikkumisesta, jakaa niitä muiden kanssa ja sitä kautta seurata aktiivisuuttaan. 

Aktiivisuusranneke minua kiinnostaa, mutta samaan aikaan mietin, tarvitsenko ranteeseeni piipittävän laitteen, joka käskee liikkumaan lisää niinä päivinä kun en ehdi lenkille. Liikun kuitenkin keskimääräisesti noin 4-6 kertaa viikossa nykyään. Toisaalta, jotkut sanovat sen auttavan.

Aamun keskustelussa kävi ilmi se, että joillekin nämä applikaatiot ja "härpäkkeet" toimivat kannustimina, osalle taas stressitekijöinä, koska niiden kautta tulee verrattua itseään muihin ja toisaalta kilpailtua itsensä kanssa. Minusta oleellista on tehdä kuten itsestä tuntuu parhaalta. Liikkua voi ilman "härpäkkeitäkin", eikä se vie tehoa liikunnasta pois. Laitteiden ja applikaatioiden avulla saattaa saada hieman lisää tehoa liikuntaan ja pitää esim. sykkeet oikealla tasolla treenaamisen kannalta. Lenkki on ihan yhtä todellinen on sen mitannut jollain tai jakanut jossain. Itse tietää parhaiten miten lenkki sujui.

Kuulen mielelläni kokemuksia eri laitteista ja applikaatioista. Mikä on toiminut ja eritoten miksi?

Kannattaako projektista puhua avoimesti vai pitää mölyt mahassaan?

Kävin viikonloppuna mielenkiintoisen keskustelun siitä, kannattaako tämän laatuisista projekteista tehdä julkisia vai kannattaako ne pitää sisällään. Keskustelu käytiin hyvässä hengessä ja mietimme siinä, mikä sopii kenellekin. Yhtä oikeaa vastausta ei ole. Tässä muutamia ajatuksia keskustelusta ja sen jälkeisestä omasta pohdinnasta.

Pitämällä asian itsellään ei nolaa itseään jos epäonnistuu.

Julkistamalla asian luo itselleen paineen suoriutua. 

Pitämällä asian itsellään ei julkaise aiempia virheitä. 

Julkistamalla asian saa tukea. 

Pitämällä asian itsellään saa tehdä rauhassa. 

Julkistamalla asian ei joudu selittelemään tiettyjä valintoja. 

Pitämällä asian salassa muilta kuin ihan lähipiiriltä saa yllättää ihmisä, joita näkee harvoin, uudella olomuodollaan. 

jne. 

Itsehän olen hyvin avoimesti kertonut projektista ja minulle se sopii hyvin. En ole kertonut kokonaispudotuksen määrää, mutta muuten olen jakanut asiaa sosiaalisessa mediassa, blogissa ja ystävilleni. Joskus varmasti kyllästymiseen saakka. 

Minulle tämä sopii. Olen saanut tukea yllättäviltäkin tahoilta niin töissä, harrastuksissa, kuin lähipiirissänikin. Ihmiset ovat ottaneet projektini tosissaan, eikä kukaan ole (tietääkseni) loukkaantunut kieltäydyttyäni herkuista. Ruokavaliostani ollaan oltu kiinnostuneita ja sitä on pyritty tukemaan mahdollisuuksien mukaan. Olen myös saanut kannustusta kun tuloksia on tullut. 

Tämä on tapa "painostaa" itseäni. On paljon helpompi kieltäytyä herkuista, käydä lenkillä ja salilla, ja pitäytyä ruokavaliossa kun tietää, että moni seuraa edistymistä. Olen myös rehellisesti kertonut takapakeista, epäonnistumisista ja repsahduksista. En elä kiiltokuvaelämää, vaan oikeaa arkea. Myös PT:n rooli on ollut tärkeä. Raportoin hänelle joka viikko tuloksista ja saan tsemppiä, palautetta ja muutosehdotuksia tarvittaessa. Toki tätä saisin, vaikken olisikaan tehnyt projektista julkista. Olen kuitenkin päättänyt, etten häpeä mitään, joten kerron avoimesti onnistumiset, epäonnistumiset, ylä- ja alamäet. 

Seuraavaan välitavoitteen välitavoitteeseen on 1kg. Se menee rikki pian!

*KORJAUS Kun 15kg rajapyykki menee rikki, on minulla vielä matkaa noin 1kg seuraavaan kymmenlukuun. Olin edellisessä tekstissäni laskenut tämän väärin. Seuraavaan kymmenlukuun on nyt 2,2kg ja 15kg 1kg. Syyskuun aikana haluaisin kuitenkin nämä molemmat taklata!*

Välitavoitteet

Projektin alussa tein käppyrät valmiiksi ja taulukot odottamaan täyttämistä. Ajattelin, että tärkeintä on seurata sitä, missä mennään tavoitteisiin (-800g viikossa) nähden. Toistaiseksi ollaan tämän käyrän alla, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Vihreä on tavoite, punainen on toteuma. Aivan yhtä lineraarisesti projekti ei ole edennyt kuin olin alussa ajatellut, mutta sehän on vain normaalia. Koskaan ei kuitenkaan olla menty vihreän yläpuolelle. (Huom! Tässä näkyy vain osa taulukosta)

Kuviosta näkee myös selkeästi sen, että viime aikoina on tuo käyrä sahannut tuollaista epämääräistä suuntaa, eli joka toinen viikko pudotan, joka toinen viikko pysyn samoissa kuin edellisellä viikolla. Ihme touhua, mutta kunhan suunta on alaspäin, en valita. 

Mutta asiaan. Jossain vaiheessa tajusin, että jos palkitsen itseni vasta kun pääsen lopputavoitteeseen, keskityn liikaa siihen, enkä kuljettavaan matkaan. Siis mikään pakkohan ei ole itseään palkita, mutta halusin kuitenkin luvata itselleni 4 välitavoitepalkintoa. Ensimmäisen kun saavutin, kävin ostamassa itselleni kivan korun. 2. ja 3. ovat varmasti jotain vastaavaa, mutta kun lopputavoitteeseen päästään aion tehdä jotain, mitä en koskaan kuvitellut uskaltavani; mennä valokuvattavaksi. Haluan ikuistaa tulokset valokuviin, jotka ottaa ammattilainen. Ehkäpä jo ensi kesänä voin kuvauksen varata. Saapa nähdä. 

Itseni palkisteminen on minulle tärkeää kahdesta syystä. 1. Haluan muistuttaa itseäni siitä, että jokainen askel oikeaan suuntaan on tärkeä ja arvokas. Lopputulos on toki myös tärkeä, mutta sinne ei päästä ilman niitä pieniä askelia siinä välissä. 2. Teen asioita, joista nautin ja hemmottelen itseäni asioilla, joita en muuten ostaisi. Näin liitän joskus rankkaankin muutoksen hienoja onnistumisen kokemuksia. 

Seuraava välitavoite on 15kg kokonaispudotus, johon toivon pääseväni ennen syykuun loppua, jolloin tapaamme ystäväporukalla Tampereella. Olisi hienoa mennä sinne 15kg kevyempänä kuin silloin kun viimeksi näimme viime keväänä. Tuo 15kg myös tarkoittaisi sitä, että uusi 10-luku on rikottu, joten sepä vasta olisi hauskaa. Wish me luck!

 

Supernaiseudesta

Edellisessä tekstissäni kirjoitin omakuvasta ja itsensä näkemisestä oikein. Tänään aamulla sattui silmiini Helsinginsanomien verkossa Maaret Kallion blogiteksti supernaisista. Jatkoin tekstin luettuani töitä, mutta alitajuntaani jäi kytemään jokin tekstiin liittyvä. Myöhyemmin oli pakko tarkistaa mistä oli kysymys. 

Tämä kohta jäi eritysesti mieleen:

Tuttavapiiriini kuuluu useampi niin sanottu supernainen. Nainen, joka näyttää saaneen kaiken: hyvän parisuhteen, perheen ja mielenkiintoisen uran. Lisäksi hän tuntuu säilyttäneen oman itsensä, eikä ole hukkunut perhekuormaan tai työnarkomaniaan. ... Tuntemani supernaiset eivät pidä supernainen-sanasta alkuunkaan. He ovat mielestään aivan tavallisia naisia tavallisine murheineen ja ruuhkavuosineen. Muiden silmissä he eivät tätä ole. Siksi he saavat usein osakseen toisten turhan ihailevaa tai paheksuvaa suhtautumista, joista kumpikaan ei supernaisesta tunnu relevantilta suhtautumistavalta. Hänhän tahtoisi olla toisten silmissä ihan vain tavallinen ihminen, äiti, puoliso ja ystävä

Huomaan ajattelevani samoin. On näitä "ärsyttäviä" supernaisia (ja miksei miehiäkin), joille kaikki tuntuu tulevan helposti. Kaikki sujuu. Koskaan ei ole vaikeaa ja ongelmat ovat usein hyvinkin triviaaleja, vähän päälle liimatun tuntuisia meistä ulkopuolisista. 

Mutta kuten Maaret Kallio toteaa:

Kuten kuka tahansa ihminen, myös supernainen tarvitsee ja ansaitsee yhtä lailla arvostusta, lämpöä ja aidosti kohdatuksi tulemista. Kuten kuka tahansa muukin, hänkin pahoittaa mielensä vähättelystä, pilkasta ja rikkovasta kateudesta. Hänkin kaipaa tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä tarpeineen ja tunteineen, ei vain erilaisten ahtaiden roolien tai muiden odotusten kautta. Hän toivoo tulevansa kohdatuksi myös tavallisuudessaan, herkkyydessään, väsymyksessään ja kaipuussaan. 

En missään tapauksessa sano itse olevani supernainen, mutta tunnistan tuon kaipuun siitä, että ymmärrettäisiin jokaisen elämä yhtä arvokkaaksi, onpa elämäntilanne mikä hyvänsä. Haluan uskoa, että me teemme kaikki parhaamme niissä olosuhteissa, jotka elämässämme vallitsevat. Kateus voi olla imartelevaa, mutta usein se on aivan jotain muuta. Se on kuluttavaa. Olen sivunnut aihetta toisessa blogissanikin, aika tasan kaksi vuotta sitten. Siinä teemana oli nöyryys, mutta samalla ylpeys saavutetusta. Samaan aikaan kun kehu voi olla voimaannuttavaa, on liiallinen jalustalle asettaminen myös todella lamauttavaa. Jos aina kutsutaan supernaiseksi paineet kasvavat, emmekä uskalla olla tavallisia. Kuten Kallio toteaa: Keskeisempää olisikin kysyä: Saako tuollainenkin olla? Ja silti aivan tavallinen?

En aio ryhtyä supernaiseksi. En tavoittele täydellisyyttä. En kilpaile muiden kuin itseni kanssa. En teeskentele olevani jotain mitä en ole,  mutten myöskään häpeä sitä millainen olen. Minusta se on aika superia!