Kun takapakki iskee kunnolla

Huomenta! Viime viikko oli koko 25 viikkoa kestäneen projektin ehdottomasti huonoin. Olin reissussa ja ruokailuvaihtoehdot olivat huonot. On kuitenkin myös myönnettävä, että ensimmäistä kertaa sorruin oikein kunnolla syömään tietoisesti väärin ja se näkyi heti vaa'alla. Paino nousi 1,2kg viikossa, vaikka viikonloppuna jo söin oikein. 

Jo ennen repsahdusta sovimme Tommin kanssa, että koska paino ei ole viime viikkoina juurikaan pudonnut, säädämme hieman ruokavaliota, jottei jäädä jumiin. Nyt siis otan uuden ruokavalion käyttöön ja katsotaan miten käy. Uskon, että tuo painon jumittaminen edesauttoi siihen, että sortuminen tapahtui. Vanha luovutusmentaliteetti sai minusta yliotteen, mutta kuten sanottua, se on nyt korjattu. Luovuttaa en aio, mutta kuten aiemmin olen sanonut, tarkoitus on voida hyvin, ei laihduttaa. Ja sen opin, että syömällä väärin en voinut hyvin, enkä myöskään laihtunut. Viime viikon olin reissussa väsynyt, huonolla tuulella ja kovin negatiivinen noin muutenkin. Onneksi se sentään korjaantui viikonloppuna.

Onko minulla morkkis viime viikosta? Ei. Joskus näitä sattuu ja silloin on parempi vaan katsoa eteenpäin, eikä taaksepäin. Yksi huono viikko ei kaada koko projektia, KUNHAN siihen ei jää jumiin, eli kitkee huonot tavat heti alkuunsa pois ja palaa päiväjärjestykseen. Nyt on siis sen aika.

Edelleen välitavoitteeni on, että jouluun mennessä painoa on pudonnut 20kg. Muutenkin elämässä on monta asiaa nyt hyvin ja kaamoksesta huolimatta energiaa riittää loistavasti. Siksipä siis en ota yhdestä harha-askeleesta stressiä vaan painan eteenpäin. 

Migreeni ja parannus

Sairastan migreeniä. Ensimmäiset kohtaukseni muistan saaneeni jo ennen teini-ikää ja välillä on ollut aikoja, jolloin kohtauksia on useita viikossa. Nyt tilanne on se, että migreeni vaivaa muutaman kerran kuussa.

Olen toisessa blogissani kirjoittanut taannoin sanojen inflaatiosta, varsinkin kun kyse on sairauksista. Saman tyyppinen ajatus on siinä, että kun ei ymmärretä toisen sairautta, yritetään se parantaa hyväntahtoisilla neuvoilla tyyliin "oletko kokeillut...?". Olen kiitollinen kaikista vinkeistä, mutta joskus näistä hyväntahtoisista kyselyistä tulee hieman se olo, että koska en ole kokeillut viikottaisia mutakylpyjä migreenin parantamiseen tai usko siihen, että seisomalla päälläni 3 kertaa viikossa parannun, en haluakaan parantua. 

Minua on kuvattu, on pistetty, on tökitty ja tutkittu. Olen syönyt ennaltaehkäisevästi hurjat määrät lääkkeitä ja noudattanut ruokavalioita. Olen käynyt akupunktiossa ja hieronnassa. Nukun, lepään, liikun. 

Varmasti on paljonkin asioita, joita voisin tehdä toisin ja paremmin, mutta on hieman loukkaavaa, kun esim. projektini oletetaan parantavan migreenini kokonaan. En tarkoita, etten haluaisi parantua, mutta diagnoosini on, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että koskaan pääsen kokonaan eroon migreenistä. Taipumus on ja laukaisevia tekijöitä on listattu useita. Näin ollen ihmisten olettaessa automaattisesti, että projekti parantaa migreenini, koen usein ärsyyntyväni, sillä tulee väkisinkin tunne, että olen aiemmin jotenkin itse aiheuttanut sairauteni ja nyt siitä paranen projektin myötä. 

Olisi ihanaa, jos koskaan ei enää tarvitsisi kiristellä hampaita kovassa kivussa tai tuntea täyttä irtautumista omasta itsestään kun aivot tekevät tepposiaan. Olen kuitenkin onnellinen, että sairastan sairautta, joka ei ole hengenvaarallinen tai invalidisoiva (muuten kuin kohtausten aikana). Voin elää normaalia elämää, kunhan muistan muutaman ruoka-ainerajoitukset ja nukun oikein, enkä harrasta mitään, missä roikun pää alaspäin. 

Olenko siis turhan herkkä kun reagoin näin? Ymmärrän, että ihmiset oikeasti haluavat hyvää ja tarkoittavat kommenttinsa kannustamisena, mutta yli 16kg tiputtaminen ei ole juurikaan muuttanut migreenini luonnetta. Siitä toipumista kyllä. Palaudun paljon nopeammin nyt, kuin aiemmin, mutta migreeniä se ei ole poistanut. Tulevaisuudessa on hauska nähdä vaikuttaako projektini jotenkin migreeniin, avoimin mielin odotan tuloksia, mutta niin kauan kuin meillä kenelläkään ei ole kristallipalloa, toivon että emme oleta tai ennusta täyttä paranemista migreenistä.

Aktiivinen elämä

Elän aika aktiivista elämää. Enkä nyt puhu (vain) liikunnasta. Useampaan kertaan elämäntapaani on kyseenalaistettu ja ulkopuoliset ovat miettineet miten jaksan. Joskus en jaksakaan, mutta kaikilla on varmasti sellainen olo joskus. 

Teen töitä. Paljon. Työni on kiinnostava, saan siitä paljon, mutta toki sekin joskus stressaa. Aina ei ole kivaa. Mutta pääsääntöisesti työpaikalle on kiva mennä ja saan siellä paljon aikaiseksi. Työhöni kuuluu myös matkoja. Ne ovat usein rankkoja, mutta palkitsevia. Huomenna suuntaan jälleen lentokentälle.

Harrastan partiota. Liityin partioon 2 vuotta sitten, 20 vuoden tauon jälkeen. Olen ehtinyt kahdessa vuodessa tehdä pari suurempaa projektia, vetää ryhmää ja oppia paljon. Partiossa olen tavannut hienoja ihmisiä ja saanut aivan uuden sosiaalisen verkoston. Joskus partio vie paljon aikaa, joskus vähemmän. Koskaan en kuitenkaan ole katunut partioon käyttämääni aikaa.

Vietän aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Lapsista olenkin jo puhunut muutamassa tekstissä. Minulla on ihana perhe, niin se mihin olen syntynyt, kuin se johon on liittynyt matkan varrella ihmisiä. Ystävissäni on suuri voima. Nyt ja aina. 

Liikun useita kertoja viikossa. Salilla. Uimahallilla. Metsässä. Kaupungissa. Hallilla. Nyt kun liikkumisesta on taas tullut säännöllistä, ei sitä ilman oikein osaa olla, mutta aikaa se vie. 

Moni kysyy, mistä otan ajan kaikkeen. Jos lasketaan, että nukun 8 tuntia vuorokaudessa ja teen töitä 8 tuntia päivässä (joskus toki enemmän), jää päivään edelleen 8 tuntia aikaa. Minulla ei ole perhettä, joka veisi aikaa. Minulla ei ole puolisoa, jonka kanssa viettää aikaa. Joten minulla, jos kellä, on aikaa. Toki otan aikaa myös itselleni. Kerran viikossa yksi ilta on pyhitetty omalle ajalle.  Muun ajan haluan käyttää niin, että elämäni on sosiaalista, produktiivista, aktiivista ja rakentavaa. En halua tuhlata elämää odottamiseen vaan haluan tehdä elämälläni jotain. 

Siinäpä se. Ajankäyttöni. Huh! 

Olemisen arvostaminen

Kävin ärkettäin keskustelun siitä saako ihminen vain olla. Ensinnäkin keskustelimme siitä, miksi se on vain olemista. Mikä tekee olemisesta jotenkin pienempää tai vähemmän tärkeää, kuin jostain toisesta tekemisestä? Pitääkö koko ajan suorittaa, vai voisiko joskus myös ottaa ihan rauhallisesti ja löytää arvon siinä, että on? Että saa olla. Ettei ole kiire. Että saa ajatella tai olla ajattelematta. 

Jäin pohtimaan asiaa ja törmäsin Katri Syvärisen blogiin Hidasta Elämää -sivustolla.  Blogin otsikko Suorittaminen ei lähde suorittamalla kolahti minuun todella. Tässä muutamia katkelmia itse blogista:


"Jo Einstein mainitsi aikoinaan, että ongelma ei lähde samalla ajattelulla, jolla se on syntynyt. [...] Mieli pyrkii löytämään mukavuutta ja välttämään kipua, joten monesti vanha ajatusmalli on mielelle turvallisin, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä parhaita tuloksia tuottaisikaan.

Jos olet tyytyväinen tuloksiin, jatka ihmeessä samalla ladulla kuin tähän asti ja nauti siitä. Jos taas haluaisit saada elämääsi hyödyllisempiä käyttäytymismalleja, miellyttävämpiä tunnetiloja, toimivampia ihmissuhteita tai parempia elinolosuhteita, muutos kannattaa aloittaa omista ajatuksista asti."

Erityisesti seuraava kappale on täysin totta ja näiden asioiden kanssa olen kamppaillut ennenkin. 

"Ajatusmallien muuttamista voisi verrata muihin elämäntapakorjauksiin, vaikkapa liikunnan aloittamiseen tai ruokavalion parantamiseen. Ensimmäiset treenit saavat sykkeen korkealle ja lihakset jumiin. Terveellinen ruoka saattaa aluksi laittaa vatsan sekaisin. Mielikin voi reagoida detox-oirein. Terveellisemmät ajatusmallit tuntuvat ehkä aluksi oudoilta yksinkertaisesti siksi, että ne ovat uusia ja vieraita. Saatat ehkä jopa ajatella, että uusi tapa ei ole sinua varten. Mutta kun keho ja mieli tottuvat, ne myös kiittävät."

Lepääminen ja oleminen ovat minulle vaikeita. Olen ennenkin kirjoittanut unen tärkeydestä ja siinä olen hyvä. Samoin olen pohtinut itsekkyyttä ja itsensä asettamista ensimmäiseksi. Järjellä tunnistan, että lepo ja rentoutuminen ovat tärkeitä, mutta jos istun sohvalla ja vain olen, koen siitä syyllisyyttä ja harvoin pystyn vain olemaan vaan mieli lähtee harhailemaan tekemättömiin töihin tai keittiössä odottaviin tiskeihin. Kirjalla saan itseni harhautettua ja joskus myös hyvällä elokuvalla, mutta silloinkin olemiseen liittyy toimintaa. Puhdas oleminen ei onnistu. 

"Kun täydellisyyden tavoittelija haluaa päästä eroon perfektionismista, hänen on opeteltava hyväksymään, että prosessi ei etene täydellisesti. Juju on juuri siinä, että hänen ei tarvitse yrittää noudattaa jokaista saamaansa vinkkiä sataprosenttisen oikein. Monesti tärkein oppiläksy ei olekaan tehtävä, joka sinulle annetaan, vaan se, kuinka suhtaudut itseesi sitä tehdessäsi. Ja kun opit olemaan itsellesi lempeämpi ja hyväksyvämpi suoritustasosta riippumatta, olet jo pitkällä."

Olen siis tässäkin asiassa itselleni armollinen ja harjoittelen olemista. Hetki kerrallaan. Haluan vältää sitä, että olemisesta tulee suorittamista, jolloin se ei palvele sitä tarkoitusta, joka sille on annettu. Ihan ensimmäiseksi opettelen olemaan väheksymättä sitä tai laittamatta sitä laatikkoon vain. Se on ensimmäinen askel. Aloitan tänään. Hyvää viikonloppua!

Mitäpä jos

Törmäsin viikonloppuna Samuli Putron Mitä jos kappaleeseen. Ensimmäisellä kuuntelulla se ei ihan iskenyt, mutta sitten toisella. Laulussahan sanotaan: 

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä,
lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä,
viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton,
saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun,
voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa?

Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan? 

Koko teksti löytyy täältä. Juuri tuo kertsi iski minuun. Mitäpä jos sä pelkään turhaan, laulaa Samuli. Tunnistan itseni tästä. Useita vuosia pelkäsin tehdä elämässä päätöksiä ajatellen, että mitäpä jos. Ajattelin aina, että kaikkeen on varauduttava ja se on vain järkevää, mutta kuten Samuli toteaa:

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

Elämä on tehty elettäväksi, ei surtavaksi.  Elämä on. Sitä ei voi säästää eikä laittaa talteen. Elämää ei voi säännöstellä eikä ennustaa. On siis varmasti parempi tehdä asioita juuri nyt ja olemassa olevan tiedon perusteella, kuin katua sitä, ettei tehnytkään. MUTTA! On hyvä muistaa, että jokainen tekee omat ratkaisunsa. Se mikä toisesta on itsestäänselvää ei toisesta tunnu laisinkaan mahdolliselta. Toisen uskaltamista tai syitä ei voi arvioida, eikä varsinkaan arvostella, sillä emme tiedä, mikä kenellekin on tärkeää. Juuri tästä syystä projektini on MINUN projektini. Ei kenenkään muun. Teen omat päätökseni ja vastaan niistä ihan itse. Kannan vastuun, mutta otan myös kunnian. 

Muutosta ei synny, ellei astu mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta kukaan muu ei voi sinne toista väkisin työntää vaan askel on otettava itse. Kuten usein sanotaan, ihmistä voi muuttaa vain hän itse. Ei siis pelätä, vaan eletään elämäämme juuri niin kuin haluamme sitä elää. Eikös vaan?

Fitnes vs. juhliminen

Torstaina ilmestyneessa Annassa oli artikkeli fitnekseen hurahtaneista naisista. Sinänsä artikkeli oli  oikein hyvä, mutta yksi kommentti nosti minulla karvat pystyyn. Nuori (noin kaksikymppinen) nainen kertoi artikkelissa, miten nykyään on normaalia, että porukka kieltäytyy juhlista ja päivittää juhlien aikana sosiaaliseen mediaan, kuinka he istuvat kotona ja syövät parsakaalia.

Tämä herätti minussa 2 kysymystä:

1. Onko terveellisyys aina hauskanpidon vastakohta ja sulkevatko ne toisensa pois.

2. Eikö juhlia voi ilman viinaa tai ainakaan hurjia määriä sitä?

Tuosta sai sellaisen käsityksen nimittäin, että juhliminen on jätettävä kokonaan jos aikoo elää terveellisesti ja treenata. Jokainen jälleen toki tekee niin kuin parhaaksi näkee, mutta itse en ole valmis lopettamaan kaikkea salin ja työpaikan ulkopuolella tapahtuvaa sosiaalista elämääni uusien terveempien elämäntapojeni vuoksi. Juuri perjantaina olin illalla baarissa ja hauskaa oli, vaikken kitannutkaan kitusiini 3000kcal edestä alkomaholia (esim. viskiä). Alkoholista lisää aiemmassa postauksessani. 

Jos itseltään kieltää kaiken hauskan ja vain istuu kotona ja syö parsaa on todennäköistä, että jossain vaiheessa tuo kontrolli pettää ja homma menee puihin. Itse näen tämän edelleenkin niin, että katson mitä syön ja liikun sopivasti ja paino tippuu ja kunto kohenee sen tuloksena. Jos jollain viikolla ei putoa (niin on käynyt) ei se ole suuri ongelma, sillä tiedän, että muut asiat ovat olleet kohdallaan ja kropalle pitää antaa aikaa tottua muutoksiin. 

Olen saarnannut ennekin tasapainosta, tässä jälleen kerran siitä muistutus. Hauskaakin pitää olla. Muuten elämä menee suorittamiseksi. 

Tavoitteiden hallinta

Viikonloppuna tein päätöksen tavoitteideni suhteen. Tähän saakka tavoitteeni on ollut pudottaa 800g viikossa ja aika pitäkälle tähän on, keskiarvoisesti, pystytty. Viime viikot ovat kuitenkin olleet vaikeita ja on ollut huomattavissa kuinka pientä motivaation puutetta on alkanut olla havaittavissa kun toteuma pyrkii alittamaan tavoitteen. Mietin siis pitkään, miten hallitsen asiaa henkisesti. Kroppaa kun ei voi pakottaa. 

Tulin seuraavaan tulokseen. Pudotin tavoitteeni 500 grammaan viikossa tästä viikosta alkaen. En siksi, että haluaisin käyrän näyttävän paremmalta, sehän on vain minun käyttööni, vaan siksi että tavoite olisi realistinen, eikä homma kaatuisi siihen, että tavoitteet ovat kovemmat kuin mihin on mahdollisuus päästä. Jos tahti jatkuu sama kuin nyt, on tämä tavoite realistisempi, enkä kuitenkaan salli itselleni löysäilyä, kuin ihan satunnaisesti. 

Tavoitteiden asettamisessa pyrin elämässä muutenkin tukeutumaan ns. SMART-menetelmään: 

Specific – Tarkka ja yksityiskohtainen on minusta tähän hyvä käännös. Measurable – mitattava
Assignable – selkeä vastuu (no tässähän ei ole muilla vastuuta, kuin minulla)
Realistic – realistininen niillä resursseilla, joita on käytettävissä. Minusta tähän kohtaan kuuluu myös se, että tavoitteita voidaan muokata, jos resurssit muuttuvat.
Time-related – aikataulutettu. Omalla kohdallani tavoitteen muuttaminen muuttaa luonnollisesti myös tavoiteaikataulua. Aiemman laskutavan mukaan, olisin päässyt ns. tavoitepainoon toukokuussa. Nyt tavoite siirtyi ensi syksyyn, mutta koska muutoksen on tarkoituskin olla pysyvä teen näin, jotta tavoitteeseen päästään, eikä projekti kaadu omaan mahdottomuuteensa. 

On tärkeää muistaa, että vaikka paino putoaminen on projektini suurin sivutuote, ei se ole sen itseistarkoitus. Tarkoitus on voida hyvin. Jos tavoitteet ovat suorituskeskeisellä ihmisellä liian kovat, alkaa se myös syödä henkistä kapasiteettia. Näin ollen tavoitteiden muokkaaminen on perusteltua onnistumisen kannalta. Jos tavoitteet saavutetaan nopeammin, ei se luonnollisestikaan haittaa. Tärkeintähän on kuitenkin, että olo on hyvä ja energiaa riittää. Lannistumiseen ei ole varaa, armollisuus on avain onneen. 

Mitä mieltä olette? Onko tämä järkevää vai vain itsensä huijaamista?

Colan kirous, voitettu?

Joskus aiemmin kirjoitin siitä, miten cola on ollut suurin paheeni vuosia. Nykyään sitä tekee todella harvoin mieli, mutta silloin tällöin kiusaus nostaa päätään, yleensä silloin kun olo on henkisesti ja/tai fyysisesti huono. Sama koskee salmiakkia.

Muutama viikko sitten kärsin migreenistä kahtena yönä samalla viikolla. Olisikohan se jo monesti mainittu stressi vaikuttanut kohtausten puhkeamiseen, mene ja tiedä. Kun migreenejä on muutama viikon aikana, alkaa huumori olla kaukana. Meninpä siis kauppaan yhden kohtauksen jälkimainigeissa ja mukaan tarttui tölkki colaa. Kerronpa mikä tässä on ihmeellistä ja mikä saa minut epäilemään, että olen vihdoin voittanut colan kirouksen.

1. Ostin tölkin. En pulloa. En pakkausta. En edes isompaa tölkkiä (0,33dl) vaan pienen (0,25dl) tölkin. En tuntenut siitä huonoa omaatuntoa sillä ajattelin, että elämää tämä vain on ja joskus sitä tekee mieli poiketa sovitusta.

2. Cola on ollut nyt siitä saakka jääkaapissani kylmässä. Sen voisi siis koska vain juoda. Mieli ei vaan ole tehnyt. 

3. Unohdan sen olemassa olon jatkuvasti ja hämmästyn muutaman kerran viikossa, että tölkki on kaapissa. Sama on käynyt muutaman kerran kun olen sortunut ostamaan rasiallisen salmiakkia (huomaa kohta 1, en siis pussia tai kiloa, vaan pienen rasian) ja se saattaa olla kaapissa viikkoja  ja vaikka sen avaisi, se saattaa silti kestää vaikka kuinka kauan. 

En siis todellakaan kieltäydy herkuista siksi, että niin kuuluu tehdä, vaan rehellisesti siksi, etten muista niiden olemassaoloa tai niitä ei vaan tee mieli. Jos siis tulen luoksesi kylään ja kieltäydyn herkuista, se ei tarkoita, että herkuissa on vikaa tai että minusta on tullut totaalinen puristi, vaan sitä, että nykyään ei tee mieli kovin usein. Ethän sinäkään väkisin syö ruokaa, jota ei tee mieli, eikö?

Antaa colan olla jääkaapissa. Jos joskus oikein iskee himo, voin sen sieltä harkitusti kaataa kurkkuunsa. Kaipa se joskus menee vanhaksi, jos sitä ei juo :) Nyt teetä kuppiin ja kirjan kanssa sohvalle. Lukulistalla on nyt veljeni perheestä lainaksi saatu Mats-Eric Nilssonin Aitoa Ruokaa -opus. Kunhan olen sen lukenut, raportoin tänne!

UUSI 10!!

Hyvää sunnuntaita! Tänään vaaka teki sen, mitä on jo hetki odotettu. Ensimmäinen luku vaihtui, joten nyt ollaan taas lähempänä tavoitetta. Vaikka pudotusta ei viime viikosta tullut kuin 400g on tuo ensimmäisen numeron vaihtuminen sellainen saavutus, että juhlin sitä nyt oikein kunnolla. 

Jokainen pudotus on tietysti oikeaan suuntaan, mutta erityisesti iloitsen siitä, kun ensimmäinen numero vaihtuu. Siinä on jotain kovin merkittävää, ainakin psykologisesti. Tänään siis paino X9,9kg :) Yhteispudotus on 16kg ja rapiat päälle, joten keltainen kiekko ei riitä enää. Jihuu!!

Viikonloppu on mennyt hyvässä seurassa, liikkuessa ja rentoutuessa. Sille olikin nyt tarvetta, todella. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

 

Coahcaus - apua myös projektiin

Sain syyskuussa mahtavan mahdollisuuden osallistua syksyn kestävään valmennukseen. Tommi on edelleen PT:ni, mutta nyt valmennusremmissä on myös Essi, jonka kanssa käymme läpi elämänhallintaa, työhyvinvointia ja ajankäyttöä, muutamia aiheita mainitakseni. 

Aiemmin olen saanut valmennusta työpaikalla ja se on syy, miksi vihodoin muutaman vuoden prosessin jälkeen koin olevani valmis ottamaan seuraavan askeleen ja keskittymään fyysiseen oloon. Nyt jalostan siis Essin kanssa asioita eteenpäin ja koenkin tämän todella tärkeäksi myös tämän fyysisen prosessin onnistumisen kannalta.

Kuten olen aiemminkin maininnut on henkinen hyvinvointi ehdottoman tärkeää myös fyysiselle hyvinvoinnille, toki myös toisinpäin. Jos mieli on maassa tai jokin painaa, on liikunnasta toki hyötyä, mutta ainakin omalla kohdallani koen sen paljon tehottomampana. Tosiaan, mieli tosin aika usein myös virkistyy liikkumalla ja oikein syömällä, turha sokeri kun apatisoi, ainakin minua.

Kaikki siis liittyy kaikkeen ja jokainen osa-alue on yhtä tärkeä. Se on olen nyt huomannut entistä selvemmin, kun väsymys on ollut kova. Kun väsyttää, ei tee mieli liikkua ja jos ei liiku, mielihalut herkkuihin kasvavat. Jos taas pakottaa itsensä liikkeelle, vaikka vain 20min kävelylle ulkoilmaan, on mielikin virkeämpi ja mielihalut pysyvät kurissa. 

Itsensä tunteminen, niin fyysisesti, kuin psyykkisesti on äärimmäisen tärkeää ja tässä valmennus auttaa myös. Valmennuksessa pohditaan omia ajatuksia, reaktioita, priorisointeja ja niin edelleen. Itsensä tunteminen on ensimmäinen askel kohti itsensä muuttamista. Muutosta on vaikea tehdä, jos ei tunne itseään tai ole valmis muuttamaan perusteita. Suosittelen siis lämpimästi!

Kyllä niitä tuloksia tulee

Perjantai, perjantai! 

Tänään käväisin aamulla salilla työkaverin kanssa. Työpaikalla meillä on onneksi kellarisali, jossa on yleensä hiljaista ja rauhallista, joten ihan rauhassa saa tehdä hommia.

Aina on kiva kun saa seuraa, vaikka toki mielelläni käyn liikkumassa myös yksin. Väsymyksestä huolimatta kalenteriin mahtuu viikoittain 2 salikertaa, muutama lenkki, sekä uimista. Myös sulkapalloilu jatkuu kaverin kanssa ensi viikolla. Liikunnan iloa ei korvaa oikein mikään.

Vaikka paino on sahannut enemmän ja vähemmän paikallaan viime viikkoina, otimme tänään kuvan siitä, paljonko pudotusta on jo kertynyt. Tuo keltainen kiekko painaa 15kg ja sen raahaaminen mukanaan on aikamoista hommaa. Tällaisia konkreettisia muistutuksia saavutuksista tarvitsee, sillä itsehän en edes kuvista näe eroa, peilistä nyt puhumattakaan. 

Viikonloppuna aion liikkua, levätä ja viettää aikaa hyvän ystävän seurassa. Rentouttava viikonloppu siis luvassa! Saa nähdä mitä vaaka näyttää sunnuntaina. Toivottavasti vähemmän! :)

Joskus on pakko laskea kaloreita

Olen aina sanonut, etten halua laskea kaloreita. Kun useampi viikko on mennyt niin, että paino sahaa yhden kilon sisällä ylös ja alas, on pakko tarkistaa kaloreita, ettei ole käynyt niin, että syön liikaa tai liian vähän tai väärässä suhteessa. Toistaiseksi virhemarginaali on ollut maksimissaan 150kcal suuntaansa, eli ihan hyvin tuo silmä on kehittynyt. Laskemiseen olen käyttänyt kiloklubia.

Kiloklubi on ilmainen palvelu, jossa voi syöttää syömiään ruokia päiväkirjaan ja se laskee kalorit, sekä eri aineiden suhteet ja tekee niistä pallerot, jotka vaihtavat väriä sen mukaan, onko syönyt oikein. Hienoa on, jos kaikki pallerot ovat vihreitä. Kuten olen ennenkin sanonut, minuun vetoaa kun tuloksen näkee visuaalisesti. Ihanaa!

Stressi vaikuttaa selkeästi jaksamiseen ja syömiseen. Vatsa ei toimi oikein ja muutenkin olo on ollut väsynyt ja turvonnut, kuten viime viikolla kitisin. Vaikka paino ei olekaan pudonnut toivotulla tavalla, palkitsin itseni uudella hiusmallilla ja -värillä. Kiitos vaan ihana Jenni. Joskus pitää myös kannustaa itseään, vaikkei tuloksia olekaan tullut halutulla tavalla. Ehkäpä uusi hiusmalli antaa uutta iloa elämään ja jaksamista projektissa. Luovuttaminen ei tule kuuloonkaan. 

Kynttilöitä, teetä, kirja ja kiloklubi, sekä uinti, sali ja ulkoilu. Siinä viikon suunnitelmat hurjan työtahdin lisäksi. Jaksaa, jaksaa!

Kun mieli on maassa ja stressiä pukkaa

Syksy on tullut, ihanaa. En pidä kuumasta, joten syksyn raikkaus on aina tervetullut. Nautin kirkkaista päivistä, ruskasta ja raikkaasta ilmasta. Mutta... 

Jostain syystä viime viikot ovat viikonloppuja lukuunottamatta olleet raskaita. Töissä on kiirettä, mieli on jotenkin maassa ja mikään ei oikein huvita. Iltamenot tekisi poikkeuksetta mieli perua ja lenkille ei tee mieli millään. Peiton alle käpertyminen taas tuntuu juuri oikealta ratkaisulta. Ruoan kanssa saa olla tarkkana, ettei syöminen unohdu ja jää väliin. Kämppä on sekaisin kun iltaisin ei tee mieli siivota tai järjestää. Nukkumaan menen jo klo 21. 

Viikonloppuna piristyn, olen sosiaalinen ja jaksan. Sunnuntaina illalla ajattelen onnellisena, miten  ihana viikonloppu on ollut ja miten tällä energialla jaksaa seuraavankin viikon mallikkaasti. Maanantai menee lounaaseen saakka hyvin, sitten alkaa painaa ja tiistaina onkin jo olo, että perjantaihin on ikuisuus. Yritän tsempata itseni lenkille ja ulos, mutta liian usein tuntuu, ettei jalka nouse, raudasta nyt puhumattakaan. Vitamiinit on käytössä, samoin magnesium ja muut hivenaineet. Unta saan tarpeeksi, vähintään 8 tuntia yössä ja työstäkin tykkään, vaikka rankkaa onkin.

Mikä siis neuvoksi? Lomaan ei ole mahdollisuuksia, töitä ei voi vähentää ja sosiaalista elämääkin olisi hyvä olla. Jaksamista vaan ei ole. Yritän olla mahdollisimman rauhallinan ja positiivinen, mutta yllätän itseni junnaamassa yhden asian parissa tai keskittymässä negatiivisiin asioihin, voimaannuttavien sijaan. Jostain pitäisi löytää uusi vaihde elämään ja etenkin projektiin, jossa tulokset ovat seilanneet viimeiset viikot 1kg sisällä. Lisäpudotusta ei ole tullut.

Kerron heti, jos keksin asiaan ratkaisun. Liikuntaa, lepoa ja oikeaa ruokaa. Siinä se ratkaisu varmasti on, mutta jos ei jaksa? Mitäs sitten?