Kauan se oli kateissa. Unohdettuna jonnekin kaapin pohjalle, sohvan alle, piiloon. Sen olemassaolo oli tiedossa, mutta ei aktiivisessa muistissa. Se oli yksin, pimeässä.
Muuton yhteydessä se löytyi, muutti kylpyhuoneen laatikoston alle, uudelle harmalle laattalattialle. Sen kulma kurkistaa kaapin alta, aamuisin tönin sitä varpaalla taaemmas. Jostain syystä se kuitenkin taas seuraavana aamuna kurkistaa sieltä uudelleen.
Kerään rohkeutta. Otan sen esille. Mietin. Työnnän takaisin. Tanssimme näin päivästä toiseen, viikosta toiseen. Koskaan emme pääse ujoa niiausta pidemmälle, rohkeus ei riitä.
Lopulta saan rohkeutta ja päätän ryhtyä toimeen. Vedän sen esiin kaapin alta. Vedän henkeä. Kerään vielä hetken rohkeutta. Suljen silmät ja astun sen päälle. Avaan silmät. Vastassa on mustuus. Minua vastassa eivät ole digitaalisesti loistavat numerot, ne pelottavat muistutukset omasta epäonnistumisestani. Vastassa on tyhjyys. Suuren taisteluni tielle on noussut arkinen totuus.
Patterit ovat loppuneet. Huokaisen, tönäisen vaa'an takaisin kaapin alle ja lisään patterit ostoslistalle. Siellä ne ovat edelleen kymmenistä kauppareissuista huolimatta. Ehkä sitten joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mielelläni vastaan kommentteja, huomioita jne., mutta toivon niiden tulevan hyvässä hengessä. Pidätän oikeuden poistaa asiattomat kommentit. Kiitos, että haluat olla mukana!